tiistai 12. tammikuuta 2021

Loppu hiljaisuudelle

Haluan rikkoa omalta osaltani hiljaisuuden muurin aiheesta, joka on vakava. Korostan, että puhun tässä omalla äänelläni, en yhdenkään median edustajana, joihin freelancertoimittajana tuotan sisältöä. 


En tiedä, moniko kansanmusiikin kentällä toimivista ehti joulukiireiltään lukea Helsingin Sanomissa 22.12.2020 ilmestyneen jutun ”Loppu ahdistelulle”. 


Siinä käsiteltiin myös Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmän sisällä tapahtunutta seksuaalista häirintää. Summaten: muutamat opiskelijat kertoivat tulleensa painostetuiksi seksiin opettajan kanssa. Samasta henkilöstä teki ensin valituksen kaksi opiskelijaa ja myöhemmin tämä sai vielä varoituksen hakeuduttuaan suhteeseen kolmannenkin opiskelijan kanssa. Kyseinen opettaja kommentoi HS:lle, että hänen mielestään tapahtumiin liittyy väärinkäsityksiä eivätkä yliopiston ohjeistukset olleet hänen tiedossaan. 

 

Jää epäselväksi, miten paljon näitä tapauksia on, sillä ilmoituksen tekeminen seksuaalisesta häirinnästä vaatii valtavasti voimia traumaattisen tapahtuman jälkeen ja Suomen rikoslaki ei tarpeeksi hyvin tunnista tilanteita, joissa riippuvuus- ja valtasuhteet ovat vaikeammin määriteltäviä. Usein tilanteet siis jäävät ratkaisematta ja lisäksi niiden käsittely kestää pitkään. Tämä on mielestäni suoraan pois uhrien muutenkin jo haavoitetusta hyvinvoinnista. 

 

Suoria lainauksia Samuli Tiikkajan artikkelista (HS 22.12.2020): 

 

”Riippuvuussuhteita voi syntyä aloilla, joissa on pienet piirit. Näin on tyypillisesti Suomen kokoisen maan taide-elämässä. Silloin varsinkin nuoren työllistyminen voi ratkaisevasti riippua siitä, millaisissa väleissä on valta-asemia pitävien kanssa. Siksi esimerkiksi opiskelija saattaa kokeka joutuvansa vain kestämään opettajansa ahdistelua pelätessään, että muuten ammatissa toimiminen vaikeutuisi suhteettomasti.” 

 

”Seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön uhrit saattavat kokea kohtelustaan epäuskoa, häpeää ja pelkoa, eivätkä siksi välttämättä ilmoita väärinkäytöksistä heti. Saattaa kulua jopa vuosia, ennen kuin opiskelija pystyy tekemään seksuaalisesta hyväksikäytöstä ilmoituksen oppilaitokselleen - jos pystyy tekemään niin lainkaan.” 

 

”Korkeakouluissa sekä opettajat että opiskelijat ovat aikuisia, eikä esimerkiksi valta- ja riippuvuussuhteiden osoittaminen ole helppoa oikeussalissa.” 

 

”Yhtäältä aikuiset ihmiset saavat vapaaehtoisesti alkaa suhteisiin toistensa kanssa, ja tätä suojelee jo perustuslaissa määritelty yksityiselämän suoja. Toisaalta opettajan ja opiskelijan välillä vallitsee väistämättä valtasuhde, jossa opettaja on valta-asemassa opiskelijaan nähden. Tällöin tilanne on monella tavoin vaikea. Opiskelija saattaa tuntea olevansa suhteessa mukana tasavertaisena kumppanina, mutta tajuaa myöhemmin, ettei näin olekaan. Samoin tasa-arvo muiden opiskelijoiden kanssa saattaa vaarantua esimerkiksi opintosuoritusten arvostelun suhteen.”

 

Artikkeli kasvatti kylmän kiven sisuksiini ja on painanut siitä lähtien päivittäin, etenkin kun sen jakoi somessa asiallisilla, mutta syvän järisyttävillä saatesanoilla muutama itsellenikin tuttu kansanmusiikin aineryhmässä opiskellut tai opiskeleva nuori naisoletettu kansanmuusikko. Olen opiskellut heidän kanssaan osin samaan aikaan, vaikkakin itse olin jo siinä vaiheessa vahvasti toinen jalka työelämässä. Silti huomaan jatkuvasti  miettiväni, olisiko minun vanhempana opiskelijana pitänyt reagoida joihinkin sivukorvalla kuultuihin kommentteihin tai jyrkemmin ottaa kantaa näkemiini, kummastusta herättäneisiin asioihin? Olisiko minun pitänyt osata enemmän? 

 

Pohdin yhteisöä - sen vastuuta ja roolia. Kenen olisi pitänyt reagoida? Onko vaikeneminen omanlaistaan väkivaltaa? Millainen yhteisö olemme, jos tämä asia häviää hiljaisuuteen juuri, kun uhrit ovat saaneet äänensä kuuluviin? Ovatko nämä tapaukset vain jäävuoren huippu? Kun yhtä henkilöä kohdellaan väärin, se heijastuu koko yhteisöön. Paha olo leviää ja jäytää sisuksissa. Haluan uskoa, että se johtuu sisäisestä tarpeestamme tehdä oikein. 

 

En usko teilaamiseen enkä siihen, etteivätkö ihmiset tekisi virheitä ja voisi oppia niistä. Silti näin monen opiskelijan kokemus samasta henkilöstä tuntuu yksittäisen mokan sijaan jo kaavalta. Koen, että opettaminen Sibelius-Akatemiassa on luottamustehtävä, etenkin kentällämme, jossa vakityöt ovat harvinaisuus. Se on kunniatehtävä, jonka arvoinen tulisi olla. 

 

Voin vain arvailla, kuka kyseinen opettaja on ja millaisissa tilanteissa häirintä on tapahtunut. On piinaavaa joutua käymään läpi mielessään, aivan tahtomattaankin, jokainen tuntemani miesoletettu opettaja, joka voisi sopia kuvaukseen ja tilanteet, joissa itsekin olen ollut heidän kanssaan läsnä. He ovat kollegoitani, kavereitani, jotkut jopa ystäviäni. Haluan uskoa, että ihmiset ovat tehneet parhaansa sillä osaamisella ja tiedolla, joka heillä sillä hetkellä on ollut. Se ei silti ole mikään syy sille, etteikö vääristä teoista pitäisi joutua vastuuseen. Nämä opiskelijat olisivat ansainneet parempaa, reilumpaa, osaavampaa käsittelyä kipeälle asialle, joka ei alkujaankaan olisi saanut tapahtua. 

 

Toivon, että uhrit saavat oikeutta ja apua. Olen pahoillani siitä, mitä olette joutuneet kokemaan. Toivon, että apua saavat myös tekijät, jotta tällaista ei enää tapahdu. Toivon, että apua saisimme aikanaan myös me tämän yhteisön jäsenet, joiden sisälle asia on iskenyt kiilan. Voiko tätä kenttää rakastaa ja samaan aikaan olla tietoinen sen kipupisteistä? 

 

Huomaan pienen osan minusta pelkäävän, mitä tästä kirjoituksesta seuraa. Onko oma työelämäni turvattu? Nämä omat, verraten täysin mitättömät tuntemukseni ovat hyvä peili heijastella sitä pelkojen hyökyä, turvattomuuden ja yksinäisyyden kokemusta, jonka voin vain kuvitella uhrien kokeneen tapahtumien jälkeen. 

 

Toivon, että kansanmusiikin kenttä ei vaikene. Ettemme tukahduta ongelmia hiljaisuuteen tai jää myrkylliseen ”good vibes only” -tyyppiseen illuusioon, vaan aidosti työskentelemme kohti parempia toimintatapoja. Kyseenalaistaminen on sallittua, toivottavaa. Itsekin olen tehnyt paljon virheitä. Niistä oppiminen sattuu, mutta se on lopulta lahja, mahdollisuus. Toivon, että alamme ei tarvitsisi olla valheellisesti täydellinen, vaan ennemminkin jatkuvasti täydentyvä, kehittyvä, parempaan päin kasvava. Se ei tapahdu, jos vaikenemme. 


maanantai 30. lokakuuta 2017

Mitä yhteistä on konserttisarjalla ja kastanjahillolla?

Olen tässä viime aikoina tehnyt kahta asiaa, joita en ole koskaan aiemmin tehnyt: konserttisarjaa ja kastanjahilloa. Niitä yhdistää moni asia.

1. Kipinä
Kun aloittaa jotakin täysin uutta, täytyy olla hetken ajan vähän vastuuton ja huolta vailla. Täytyy luottaa kipinään ja lopputulokseen ja unohtaa miettiä kaikkea työtä siinä välissä.
Minua kiinnostaa ympäristöni - niin luonto kuin ihmisluonto. Taiteessani ja toimittajuudessani aiheet kumpuavat siitä, mitä näen ympärilläni, mutta myös siitä, miten se resonoi oman luontoni kanssa. Jo olemassa olevien asioiden yhdistäminen eri tavalla kuin ennen kiinnostaa, inspiroi, luo kerroksellisia merkityksiä ja spiraalinomaisia kohtaamisen mahdollisuuksia.

Kansanmusiikin maailmassa näen, miten herkullisia perinnekappaleita väkivallasta, pyhästä, seksuaalisuudesta ja väkevistä aatteista on arkistojen aarteistossa, mutta niitä ei ikään kuin sovi esittää julkisesti - jos nimittäin sattuu olemaan nainen. Kuulen juttuja, miten pirunkeuhkon- eli haitarinsoittaja ei saisi tehdä pirutarinoiden rikkaasta kuvastosta musiikkia, kun se ei "sovi naisille". Näen alusvaatteisillaan poseeraavien miesten laulavan iloisesti pillusta ilman että heidän pitäisi olla tämän vuoksi "erityisen urheita tai uskaliaita" - heidät nähdään lähinnä hauskoina. Huomaan tekeväni nykykansanmusiikkikappaleita, joissa sensuroin Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelman loitsujen auttajista Jeesusta ja Mariaa pois, jotta teksti tuntuisi "autenttiselta ja vanhalta". Lasken mielessäni konserttien ja festivaalien esiintyjien sukupuolijakaumia ja vertaan, täsmääkö se millään tavoin opiskelutovereideni, nykyisin kollegoideni, sukupuolijakaumaan. Kaikki tämä herättää minussa niin paljon kysymyksiä, että päätän tehdä yhden 5-osaisen konserttisarjan. Se on varmaan kivaa!

Italian kodissani kävelen metsässä ja jalkani alta pilkistelevät kastanjoiden ruskeat kyljet pörröisten koteloidensa sisältä. Söin juuri makeaa piirakkaa, jossa oli kastanjaa. Ehkä näistä voisi tehdä hilloa? Se ei voi olla vaikeata!

2. Työ
Itse asiassa kastanjoiden perkaaminen onkin aikaavievää duunia!  Kuka olisi uskonut? Ensin pitää saada pallurat irti karvaisesta kodistaan. Havaitsen, että karvat ovatkin piikkejä, jotka iskeytyvät sormien ihon alle eikä niihin tosiaan turru. Tämän tahattoman akupunktion jälkeen pitää erotella madonsyömät ja hyväkuntoiset kastanjat toisistaan. Hyväkuntoisten ruskeaan nahkaan tehdään veitsellä viilto, jonka jälkeen ne keitetään kiehuvassa vedessä ja odotetaan niiden jäähtymistä, jonka jälkeen nahka voidaan puolestaan kuoria veitsellä helposti. Hah. Jokaisesta pallurasta jää lopulta pieni hippu erittäin hitaasti kasvavaan saaliiseen. Välillä täytyy levätä kun sormet vapisevat veitsellä työskentelyn väsyttäminä.

"Tuohan olisi kokonainen jatkotutkinto", sanoo ystäväni kuullessaan Verta, pornoa ja propagandaa, JUMALAUTA! -konserttisarjastani vuodelle 2018. Ihanko totta? Kappaleiden ja aihelmien lukumäärä alkaa pian pyörryttää päätä. Luen lukuisia kirjoja samaan aikaan, koska haluan ymmärtää, miten muinoin ajateltiin ja mikä ohjaa nykyistä ajatteluamme tiettyyn muotoon. Havaitsen, että pelkään jo etukäteen mahdollisia raiskaus- ja tappouhkauksia, kun kehtaan tehdä jotakin tällaista kantaaottavaa, haastavaa ja hauskaa. Koska satun olemaan nainen, kannattaa tähän jo alkaa varautua etukäteen, ettei se kirpaisisi niin pahasti myöhemmin... Kartoitan materiaalia: luen arkistokortteja, kuuntelen nauhoitteita, selaan julkaisuja, luen kaikenlaisia tarinoita yliluonnollisista kokemuksista hyväksikäyttötarinoihin lähellä ja kaukana. Yritän hahmottaa, millaisia säveliä tai sanoja asiat kaipaisivat, jotta niistä tulisi kappaleita, kohtauksia, suuria linjoja. Jokaisesta ajatuksesta jää vain pieni hippu erittäin hitaasti kasvavaan kokonaisuuteen. Välillä täytyy levätä, kun aivot ovat jumissa ja silmät seisovat päässä.

3. Kesken
Kaiken keskeneräisyyttä on vaikea sietää. Kastanjat joutuivat pariksi viikoksi pakastimeen, sillä palasin Suomeen hakemaan lisää materiaalia - en tosin hilloon vaan konserttisarjaan. Konserttisarjaa pitäisi puolestaan myydä joka ikiseen niemeen ja notkelmaan ja niiden kesäfestivaaleille, vaikka konsertit ovat vasta tekeytymässä, hautumassa aivojen poimuissa, sävelmien ja tekstien alkiot ovat kehittymässä viikko viikolta valmiimmiksi. Kuulemma kastanjahillo on huippua. Tämä konserttisarja on tarpeen kansanmusiikin ja laajemminkin taiteen kentällä. Jatkan kummankin työn parissa.

Ps. Tämä blogi kertoo kansanmusiikista ja elämästä sen ympärillä. Se pohtii, mitä kaikkea se on ja kulkee siinä samalla taiteen kinttupolkua pitkin.