Loppu hiljaisuudelle

Haluan rikkoa omalta osaltani hiljaisuuden muurin aiheesta, joka on vakava. Korostan, että puhun tässä omalla äänelläni, en yhdenkään median edustajana, joihin freelancertoimittajana tuotan sisältöä. 

En tiedä, moniko kansanmusiikin kentällä toimivista ehti joulukiireiltään lukea Helsingin Sanomissa 22.12.2020 ilmestyneen jutun ”Loppu ahdistelulle”. 

Siinä käsiteltiin myös Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmän sisällä tapahtunutta seksuaalista häirintää. Summaten: muutamat opiskelijat kertoivat tulleensa painostetuiksi seksiin opettajan kanssa. Samasta henkilöstä teki ensin valituksen kaksi opiskelijaa ja myöhemmin tämä sai vielä varoituksen hakeuduttuaan suhteeseen kolmannenkin opiskelijan kanssa. Kyseinen opettaja kommentoi HS:lle, että hänen mielestään tapahtumiin liittyy väärinkäsityksiä eivätkä yliopiston ohjeistukset olleet hänen tiedossaan. 

 

Jää epäselväksi, miten paljon näitä tapauksia on, sillä ilmoituksen tekeminen seksuaalisesta häirinnästä vaatii valtavasti voimia traumaattisen tapahtuman jälkeen ja Suomen rikoslaki ei tarpeeksi hyvin tunnista tilanteita, joissa riippuvuus- ja valtasuhteet ovat vaikeammin määriteltäviä. Usein tilanteet siis jäävät ratkaisematta ja lisäksi niiden käsittely kestää pitkään. Tämä on mielestäni suoraan pois uhrien muutenkin jo haavoitetusta hyvinvoinnista. 

 

Suoria lainauksia Samuli Tiikkajan artikkelista (HS 22.12.2020): 

 

”Riippuvuussuhteita voi syntyä aloilla, joissa on pienet piirit. Näin on tyypillisesti Suomen kokoisen maan taide-elämässä. Silloin varsinkin nuoren työllistyminen voi ratkaisevasti riippua siitä, millaisissa väleissä on valta-asemia pitävien kanssa. Siksi esimerkiksi opiskelija saattaa kokeka joutuvansa vain kestämään opettajansa ahdistelua pelätessään, että muuten ammatissa toimiminen vaikeutuisi suhteettomasti.” 

 

”Seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön uhrit saattavat kokea kohtelustaan epäuskoa, häpeää ja pelkoa, eivätkä siksi välttämättä ilmoita väärinkäytöksistä heti. Saattaa kulua jopa vuosia, ennen kuin opiskelija pystyy tekemään seksuaalisesta hyväksikäytöstä ilmoituksen oppilaitokselleen - jos pystyy tekemään niin lainkaan.” 

 

”Korkeakouluissa sekä opettajat että opiskelijat ovat aikuisia, eikä esimerkiksi valta- ja riippuvuussuhteiden osoittaminen ole helppoa oikeussalissa.” 

 

”Yhtäältä aikuiset ihmiset saavat vapaaehtoisesti alkaa suhteisiin toistensa kanssa, ja tätä suojelee jo perustuslaissa määritelty yksityiselämän suoja. Toisaalta opettajan ja opiskelijan välillä vallitsee väistämättä valtasuhde, jossa opettaja on valta-asemassa opiskelijaan nähden. Tällöin tilanne on monella tavoin vaikea. Opiskelija saattaa tuntea olevansa suhteessa mukana tasavertaisena kumppanina, mutta tajuaa myöhemmin, ettei näin olekaan. Samoin tasa-arvo muiden opiskelijoiden kanssa saattaa vaarantua esimerkiksi opintosuoritusten arvostelun suhteen.”

 

Artikkeli kasvatti kylmän kiven sisuksiini ja on painanut siitä lähtien päivittäin, etenkin kun sen jakoi somessa asiallisilla, mutta syvän järisyttävillä saatesanoilla muutama itsellenikin tuttu kansanmusiikin aineryhmässä opiskellut tai opiskeleva nuori naisoletettu kansanmuusikko. Olen opiskellut heidän kanssaan osin samaan aikaan, vaikkakin itse olin jo siinä vaiheessa vahvasti toinen jalka työelämässä. Silti huomaan jatkuvasti  miettiväni, olisiko minun vanhempana opiskelijana pitänyt reagoida joihinkin sivukorvalla kuultuihin kommentteihin tai jyrkemmin ottaa kantaa näkemiini, kummastusta herättäneisiin asioihin? Olisiko minun pitänyt osata enemmän? 

 

Pohdin yhteisöä - sen vastuuta ja roolia. Kenen olisi pitänyt reagoida? Onko vaikeneminen omanlaistaan väkivaltaa? Millainen yhteisö olemme, jos tämä asia häviää hiljaisuuteen juuri, kun uhrit ovat saaneet äänensä kuuluviin? Ovatko nämä tapaukset vain jäävuoren huippu? Kun yhtä henkilöä kohdellaan väärin, se heijastuu koko yhteisöön. Paha olo leviää ja jäytää sisuksissa. Haluan uskoa, että se johtuu sisäisestä tarpeestamme tehdä oikein. 

 

En usko teilaamiseen enkä siihen, etteivätkö ihmiset tekisi virheitä ja voisi oppia niistä. Silti näin monen opiskelijan kokemus samasta henkilöstä tuntuu yksittäisen mokan sijaan jo kaavalta. Koen, että opettaminen Sibelius-Akatemiassa on luottamustehtävä, etenkin kentällämme, jossa vakityöt ovat harvinaisuus. Se on kunniatehtävä, jonka arvoinen tulisi olla. 

 

Voin vain arvailla, kuka kyseinen opettaja on ja millaisissa tilanteissa häirintä on tapahtunut. On piinaavaa joutua käymään läpi mielessään, aivan tahtomattaankin, jokainen tuntemani miesoletettu opettaja, joka voisi sopia kuvaukseen ja tilanteet, joissa itsekin olen ollut heidän kanssaan läsnä. He ovat kollegoitani, kavereitani, jotkut jopa ystäviäni. Haluan uskoa, että ihmiset ovat tehneet parhaansa sillä osaamisella ja tiedolla, joka heillä sillä hetkellä on ollut. Se ei silti ole mikään syy sille, etteikö vääristä teoista pitäisi joutua vastuuseen. Nämä opiskelijat olisivat ansainneet parempaa, reilumpaa, osaavampaa käsittelyä kipeälle asialle, joka ei alkujaankaan olisi saanut tapahtua. 

 

Toivon, että uhrit saavat oikeutta ja apua. Olen pahoillani siitä, mitä olette joutuneet kokemaan. Toivon, että apua saavat myös tekijät, jotta tällaista ei enää tapahdu. Toivon, että apua saisimme aikanaan myös me tämän yhteisön jäsenet, joiden sisälle asia on iskenyt kiilan. Voiko tätä kenttää rakastaa ja samaan aikaan olla tietoinen sen kipupisteistä? 

 

Huomaan pienen osan minusta pelkäävän, mitä tästä kirjoituksesta seuraa. Onko oma työelämäni turvattu? Nämä omat, verraten täysin mitättömät tuntemukseni ovat hyvä peili heijastella sitä pelkojen hyökyä, turvattomuuden ja yksinäisyyden kokemusta, jonka voin vain kuvitella uhrien kokeneen tapahtumien jälkeen. 

 

Toivon, että kansanmusiikin kenttä ei vaikene. Ettemme tukahduta ongelmia hiljaisuuteen tai jää myrkylliseen ”good vibes only” -tyyppiseen illuusioon, vaan aidosti työskentelemme kohti parempia toimintatapoja. Kyseenalaistaminen on sallittua, toivottavaa. Itsekin olen tehnyt paljon virheitä. Niistä oppiminen sattuu, mutta se on lopulta lahja, mahdollisuus. Toivon, että alamme ei tarvitsisi olla valheellisesti täydellinen, vaan ennemminkin jatkuvasti täydentyvä, kehittyvä, parempaan päin kasvava. Se ei tapahdu, jos vaikenemme.